Jurmossa toimintalomalla

Kävin viikonloppuretkellä ulkosaaristossa, Jurmon saarella. Tai sikäli ei ollut retki, että olin tavallaan töissä, mutta teltassa sentään nukuin ja luonnosta nautin. Aasinsilta retkiaiheeseen piti luoda, että soveltuu blogin teemaan, ja pääsen postailemaan kuvia palavista asioista. Kuuttia en ottanut tälle reissulle mukaan, tulen ja savun keskellä sillä tuskin olisi ollut kovin rauhaisa olo.

Sovelias koiraympäristö, not.

Jurmoon kannattaa ehdottomasti mennä, vaikka matka pitkä onkin. Näin myöhään en ole koskaan ollut saaristossa, ja kun mahdollisuus viettää marraskuun viimeinen viikonloppu telttaitse saarella ilmestyi, oli se käytettävä.

Jurmo on mieleenpainuva paikka, kaukana avomeren laidalla. Sitä kauempana on vain Utö, jonka kiertävää majakan valoa jää pimeällä tuijottelemaan, omaa mitättömyyttään ihmetellen. Tilan tuntu saarella on todella poikkeava mantereen ja sisäsaariston metsäisyyteen tottuneena. Taivaalla vaeltavat pilvimassat ja taivaan tapahtumat muutenkin ovat hienosti havaittavissa joka puolella, ja valoilmiöt marraskuun sameudessakin komeita. Otin mukaan toiveikkaasti kameran jalustan, etäisen sijaintinsa puolesta saari on erinomainen kohde tähtien valokuvaamiseen, mutta sääennuste piti paikkansa ja taivas pysyi pilvessä käytännössä koko ajan.

Saaren koillispäädystä, jonne reittialus (ilmainen matka!) matkustajansa purkaa, on kolmen ja puolen kilometrin matka itäisen niemekkeen kärkeen ja reilu pari kilometriä länsirannalle. Kaikki on itse saarella kauempana, kuin miltä kävellen aluksi vaikuttaa. Siirtymisiä paikasta toiseen lyhyen tienpätkän ulkopuolella hidastaa saaren hankala maasto. Valittavana on joko polven yli ulottuvaa katajikkoa, tai pyöreä soramatto joka antaa tarpojan alla periksi hieman joka askeleella. Polkuja toki risteilee sinne tänne.

Telttailupaikka on saaren länsipäädyssä, mutta itäpää kannattaa käydä katsastamassa jos saarelle eksyy, sieltä löytyy karun saaren tällä hetkellä karuin kohta: kuusi hehtaaria vastapoltettu nummea, varsinainen kuumaisema. Olin saarella polton loppuvaiheessa kesällä, ja kävely poltetun alueen keskellä tuntui todella erikoiselta. Siellä täällä savuavat, osin palavat katajaluurangot, höyryävinä kuumuuttaan pulputtavat kosteat painanteet ja kaikkialla pöllyävä tuhka loivat tunteen jonkinlaisesta tämän maailman Mordorista. Rikinkatku ja sarvipäinen henkilö vain puuttuivat lavastuksesta. Senhetkisestä maisemasta ei kuvia ole, kuuma tuhkapöly ja paloletkujen kanssa leikkiminen kun jotenkin lähtökohtaisesti ei tuntunut sopivan yhteen kalliin elektroniikan kanssa.

Maisema pääosin sammuneen palon jälkeen.

Saari on valtaosalta katajan ja kanervan peittämää nummea, jota täplittävät arvokkaampien luontotyyppien laikut, joiden säilymistä katajaa poistamalla ja polttamalla yritetään siis turvata. Siksi siis kaikki tämä hässäkkä.

Niitä kuvia:

Hyvin paloi.

Tulet sytytettiin heti aamuhämärissä, kun oltiin ensin kompasteltu enemmän tai vähemmän pimeässä majapaikalta katajikon läpi paikalle. Varustauduimme kaasupulloilla ja tohottimilla - märkien kasojen sytyttely voi olla toisinaan kärsivällisyyttä ja aikaa vaativaa puuhaa, mutta nyt oli toisin. Yhdellä tikulla syttymään ja loppuun saakka palamaan saatu kasa hiveli egoismiin taipuvaista ulkoilmaihmisen mieltä. Kasat paloivat räjähtävällä nopeudella ja hurjalla kuumuudella, vain noin puolessa tunnissa. Ja kasat olivat suuria:

Bonsai-puu, joka piti pelastaa.

Erään kasan reunamille oli raivatessa jätetty ilmeisesti ulkonäkösyistä kaunis pieni baobab-puu, joka piti pelastaa uhkaavalta palamiselta. Vietinkin yhden puolituntisen kiven takana kuumuudelta suojassa kärvistellen ja paloletkulla bonsaita kastellen. Vähänhän tässä inhimillistetään, mutta minä nyt pyydän anteeksi puiltakin, jotka joudun kaatamaan.

Kovasti pienennetty tilannekuva, ja vähän rankasti kontrastia, mutta sopivan eeppinen opputulos (kannattaa klikata isommaksi).

Sunnuntaina kotiin päästyäni muistui mieleen, että ulkovarasto ei tähän vuodenaikaan enää sovellukaan minkään kuivaamiseen. Sijaistava kuivaamo/höyryhuone joutui koville, likimain kaikki mukana ollut vaatetus piti pestä kammottavaksi ummehtuneesta savunhajusta. Lievä nuotiontuoksu ulkovaatteissa on aina pientä plussaa, mutta liika on liikaa.

Jurmoa voin estoitta suositella retkikohteeksi. Mökkejä löytyy vuokrattavaksi ja teltanovimaisemia ei näillä leveysasteilla voita juuri mikään. (Tällä reissulla piti tosin nukkua ruokintasyistä mökin pihalla.) Tähän vuodenaikaan kävijöitä ei ruuhkaksi saakka ole, eikä saarella vakituisesti asukaan kuin kuusi ihmistä.

Kuvat on ottanut toista ja viimeistä kuvaa lukuun ottamatta Liisa Huima.

Talvi, tule jo!

Pahoittelen pimeässä otetun kännykkäkuvan kehnoa laatua, mutta tältä näyttää samojedinkoira, joka on parikymmentä minuuttia juossut ja paininut koirapuistossa suomenlapinkoira-kaverinsa kanssa ja peuhaamisen lomassa käynyt nauttimassa kuravettä lätäköistä. Oli meinaan tyypissä pesemistä!

Muun muassa tästä syystä johtuen toivon, että sitä lunta tulisi jo, ja pian.

Tee-se-itse -kuivurin synty

Olen melko perso kaikenmaailman tee-se-itse -jutuille ja puolimielettömälle kotitarvenikkaroinnille. Tykkään siitä, että saan rakenneltua kaikenlaisia toimivia ja käyttökelpoisia (tai kelpoisen ja kelvottoman rajapintaisia) asioita muuten vielä tarpeettomammasta roinasta. Puuhailua ja itsensä toteuttamista tosin vaikeuttaa usein työvälineiden vähyys ja/tai ainainen kateissa oleminen. Iskuporakoneeseen on ehkä kaksi terää (ei toimi kiviterä puuhun), roskiksesta tongittu torx-sarja on varmaankin valettu uudenvuoden tinasta ja mittanauha on aina vaan hukassa.

Esimerkkejä aikaansaannoksistani ovat muun muassa vanhoista pattereista, minkkiverkosta ja puusta (sic!) rakennettu grilli, jätelautaiset siilien talvikodit (alla) ja jämäparketista ja kaapinovista koottu koirankoppi - joka sai potentiaaliselta asukkaaltaan osakseen vain vienoa haistelua ja lirauksen seinustalleen.

Tee-se-itse -kuivuri, osa 1

Viime talvena löysin sattumalta ohjeen kasvikuivurin tekoon kirjastosta lainatusta Retki-lehdestä. Lapsena kuivattiin syksyn sienisatoa ja muuta asiaankuuluvaa leivinuunin päällä, mutta uunittomassa asunnossa asuvan piti keksiä oikotie nostalgiatrippiä varten. Kuivurille oli myös akuutti tarve, sillä retkiruokaan haluaa panostaa samalla tavoin kuin kotona kokkailuunkin. Pussiruoka on latteaa ja, no, liian helppoa. Myös Kuutti hyötyisi vempeleestä - raakaruokaa syövän koiran retkievääksi kuivattu jauheliha olisi paljon possunkorvia fiksumpi vaihtoehto.

Valmista kuivuria en halunnut ostaa, koska halvalla ei saa tässäkään hyvää, eikä ajatus ylimääräisistä johtopäisistä valkoisista mötiköistä keittiön kaappitilaa viemässä houkuttanut.

Sopivaa kuivuriaihiota varten menin autotallin kaaokseen hakemaan inspiraatiota, sieltä se on aiemminkin löytynyt. Ja löytyi jälleen. Kuivurin rungoksi valikoitui vanha 25 litran kotiviini- aka kiljupönttö, jonka kylkeen porasin reikiä kuivausritilöiden tukirautoja varten. Visio oli mielessä vahvana. Sopivan ohuet taipumattomat rautalangat sain rälläköimällä vuokranantajan taakseen jättämän pyykinkuivaustelineen osiin. Pöntön pohjalle vuoraus foliosta, reikä sähköjohdolle, ja kämppäkaverin autosta lainattu säädettävä sisätilalämmitin folion päälle hurisemaan. Tässä vaiheessa tuli jo pohdittua, että lehtiartikkelin lopussa mainitusta kirjoittajan vastuun siirtämisestä askaroitsijalle saattoi olla jotain perää... 

Pyykkitelinerautojen muodostaman alemman tason päälle virittelin sopivan ritilän puutteessa makirullien tekoon käytettävän bambumaton, jonka pinta-ala ei ole kummoinen, mutta ajatus harvasta ilmaa läpipäästävästä materiaalista tärkein. Ylempään kerrokseen keksin irrottaa Hannan pöytätuulettimesta propellia suojaavan kuvun ja vuorata sen leivinpaperilla. Loppusilauksena porasin kanteen tukun reikiä ja tökkäsin yhteen keittiötarvikelaatikosta napatun puikkolämpömittarin. Mikään ei voisi mennä pieleen.

Lämmitin minimille, omenakiekot riviin ja lämpötilaa tarkkailemaan. Liian kuumaksi kävi, kansi irti ja lisää reikiä. Ei riittänyt. Paljon lisää reikiä ja pöntön ja kannen väliin puupalikat, jotta lämpö poistuisi, muttei liian nopeasti. Sitten alkoi tapahtua, ja lämmön pysytellessä 35-40 asteen huojuvassa haarukassa omenat alkoivat toivotunlaisesti kuivua, ja jo kuuden tunnin kuluttua kuusi (6) omenaa oli saavuttanut halutun kuivuusasteen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että lämmittimen pienempi teho vastasi 500 wattia. Tuli aika kalliit omput. Tästä huolimatta ajattelin vielä kokeilla jauhelihan kuivattamista Kuutille. Lihat ritilälle, tuuletin päälle ja odottelemaan.

Odottelua ei kauaa kestänyt, sillä tuuletin päätti kärähtää muutaman minuutin lihoja lämmiteltyään.

Tee-se-itse -kuivuri, osa 2

Tein itse ja säästin. Karvalakkimallisen "oikean kuivurin" saa viidelläkympillä, kunnollisesta joutuu pulittamaan kolmisensataa. Kiljupönttövirityksen tarpeisiin kului osapuilleen nolla euroa, paitsi se kovan onnen tuuletin ja sen syömän sähkön hinta. En aikonut vielä luovuttaa pienestä takaiskusta huolimatta, mutta sopivasti kohdalle osunut muutto painoi kuivausasian taka-alalle.

Alkusyksystä kuivuri palasi taas kehittelyn alle. Käytän työaikana pääasiassa turvakenkiä, usein märissä oloissa, meressä kahlaten jne. Kenkien kuivaaminen kotona apuvälineittä on käytännössä mahdotonta, sillä suihkuhuoneen lattialämmitys ei riitä eikä pattereita ole sellaisessa paikassa, ettei a) kuivuvista kengistä nouseva tuoksu saa silmiä vuotamaan, b) Kuutti pääse tutkimaan miltä kenkien sisävuori maistuu tai c) niitä tarvitse ainakaan olohuoneen patterin päälle laittaa sisustukseksi. Ratkaisu: kenkäkuivuri. Tuo Nuu-nuu-henkinen nelikärsäkäs puhaltaa kaksitehoisesti sopivan lämpöistä ilmaa kuivattaen kengät tehokkaasti, kunhan muistaa kerran tunnissa käydä vääntämässä siihen lisää aikaa. 

Apropos, kiljupönttöön isompi reikä kylkeen, kenkäkuivaimen kärsät sisään ja virta päälle. Lämpö pysyy sopivasti noin 38 asteessa ja ruuat kuivaa. Kunhan ei vaan lähde kotoa minnekään tai nuku, jotta on paikalla aina tunnin välein vääntämässä taas 60 minuuttia lisää aikaa. Tällä tekniikalla kuivattiin elokuisen Lapin-reissun muonat. Aikani kännykän herätysääntä tunnin välein kuunneltuani annoin kuitenkin olla.

Tee-se-itse -kuivuri, osa 3

Lopulta sitten, sattumalta, löytyi helpoin ja nerokkain ratkaisu.

Usein asunnoissa on jääkaappi, toisinaan sen päällä on kaapisto,  jonka alla parhaassa tapauksessa pieni rako, jonne pöly kätevästi kerääntyy ja ilma vaihtuu vähentäen jääkaapin sähkönkulutusta. Sinne rakoon mahtuu mallikkaasti uunipelti, jonka voi jättää sinne ihan omaan rauhaansa ja ottaa pois kun muistaa. Hinta: ei mitään. Ratkaisu liian yksinkertainen, jotta se olisi tullut mieleen aiemmin.

Kuivattua omenaa, torvisieniä, tomaattipyrettä ja sinappia

Kuivatut hernaribiitit

Yö laavulla

Perjantaina päätimme lähteä Kurjenrahkan kansallispuistoon nauttimaan uudesta lumesta. Itse olin ensin päiväretken kannalla, mutta jotenkin mut taas saatiin ylipuhuttua vähän pidemmälle visiitille. Kuutti oli luonnollisesti myös matkassa, ja ensimmäistä kertaa ikinä laavulla käymässä.

Yövyimme Töykkälän laavulla, jonka läheiselle parkkipaikalle ajelimme perjantaina alkuillasta. Olen aina ihmetellyt että kuka (lapsiperheitä lukuun ottamatta) on niin nolo ja laiska että ajaa auton parin sadan metrin päähän laavusta ja kävelee sitten laavulle muka retkeilemään. No, me oltiin nyt niitä noloja, kun alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ei ajettukaan Kurjenpesän parkkipaikalle ja kävelty noin kuutta kilometriä Töykkälään, vaan tosiaan huristeltiin suosiolla puoli kilometriä laavusta sijaitsevalle parkkikselle. Tähän oli tosin syynsä, joista painavin oli jo laskeutumassa oleva hämärä: kuusi kilometriä pimeässä nälkäisenä ei vaan tuntunut houkuttelevalta - homman on kuitenkin tarkoitus olla hauskaa kaikille. Ja sitä paitsi lauantaina oli sitten aikaa tallustella kansallispuiston polkuja.

Laavulle asettumisen ja nuotion sytyttämisen jälkeen ilta jatkui retkiruokahifistelyllä - lyhyelle visiitille kun viitsi ottaa mukaan muun muassa teflonpannun, pari trangiakattilaa ja leikkuulaudan. Niin ja tietysti jotain muuta kuin kuivamuonaa, kuten juttuja lasipurkeissa ynnä muuta älytöntä. Ruokalistalla oli paistettu kuhafile sipulilisäkkeellä, pinjansiemen-pinaatti-valkosipulimuju, keitettyä ohraa ja karamellisoitua fenkolia. Jälkimmäinen oli suosikkini, ai että!

Iltakaakaon ja -viinin jälkeen annettiin nuotion hiipua ja kömmittiin laavuun nukkumaan. Sain lainaksi hyperlämpimän ja massiivisen kokoisen untuvamakuupussin, jotten varmasti paleltuisi. Juu ei ollut pelkoa - hikoilin ja vähensin vaatetta melkein koko yön. Pakkasta oli siis pari astetta.

Kuutti viihtyi suuren osan yöstä laavun nurkassa ja jaloissamme. Aamulla heräsimme siihen, että se änkesi jalkopäästä väliimme antamaan suukkoja ja tutkailemaan korvat pystyssä ympärillämme valkenevaa metsää.

Huomenta, t. barbapapa-makuupussieläin

Lauantaina aamupuuron syömisen ja geokätkön löytämisen jälkeen kävelimme pari tuntia kansallispuistossa kohti Koivusaaren lintutornia. Vasta satanut lumi, hiljainen metsä, keskitalvimainen pakkastaivas ja kuuma kaakao.

Lumisilla pitkospuilla kävelemisen zen.

Koira ja ihmisten hömpötykset

Kuutti pääsee säännöllisesti mukaani töihin, kun tiedossa on hiljainen paikka, jossa sen mahdollinen haukkuminen ei haittaa muita ihmisiä eikä pieni kaivelu aiheuta suurempaa tuhoa. Pakon sanelemana sitä piti tosin pitää muutaman viikon ajan mukana, kun tein töitä keskiaikaisen linnan raunioilla, eikä ollut kovinkaan helppoa estää sitä suorittamasta omia arkeologisia kaivauksiaan.

Koska työskentelen pääasiassa erilaisten moottorisoitujen teräaseiden kanssa (ja tietysti ihan yleisistä koiran kiinnipitämissäännöistä johtuen) on Kuutti koko ajan juoksunarussa, ja sekös sitä rassaa. Kaivamisen lisäksi esiintyy asteikolla hellyyttävästä vaativaan tapahtuvaa mouruamista ja mongerrusta, puuntaimien kaatoyrityksiä ja yleistä murjottamista.

Huomionkipeän karvanaaman lohduttamista kesken sateisen marraskuisen tiistaipäivän. (Kumpi lohduttaakaan kumpaa.)

Ensimmäiset pari aamun tuntia Kuutti on riehakkaan innoissaan uudesta ympäristöstä varsin tyytyväisenä ja puuhakkaana, mitä seuraa muutaman tunnin rauhallinen ympäristön tarkkailu ja itsensä viihdyttäminen, esimerkiksi puunpalasella tahi repusta ovelasti anastetulla hansikkaalla. Lounaan aikaan alkaa jo ottaa päähän, kun mitään jännää ei tapahdu, ja viimeistään alkuiltapäivästä vaaditaan painokkaasti maisemanvaihtoa. Usein laitankin Kuutin tässä vaiheessa oman viltin päälle autoon, jossa se ottaa rauhoittavat päiväunet. Työpäivän päätyttyä se pääsee purkamaan energiaansa koirapuistoon tai lenkille. Vaikka sitä välillä tympäiseekin, viihtyy ja väsyy se selkeästi paremmin kun on viettänyt koko päivän metsässä, eikä kotona torkkuen ja tuhotöitä suunnitellen.

Työn tuloksena tuleva herkkupöytä valkoselkätikoille, kääville, jäkälille ja muille kynnelle kykeneville viiksi- tai värekarvoihin katsomatta. :)

Kesän mittaan Kuutti on päässyt linnanraunioiden lisäksi tutustumaan muun muassa moottoriveneen kyydissä matkaamiseen ulkosaaristossa, soutuveneellä souteluun sisävesillä, monenmoisiin metsäpläntteihin siellä täällä. Kerran se on kastunut putoamalla veneestä ja useamman kerran sateesta ollen varsin myrtsi molemmissa tapauksissa. Tosin kolmen pisaran sadepäivinä mieliala on usein lajit ylittävän apea. Yksin sateessa murjottaminen on ehkä ankeinta ikinä - kannattaa ottaa koira mukaan, kaksin ei ole niin paha. Paitsi märän koiran haju autossa sitten myöhemmin on.

Synnynnäinen laivakoira.

Lumileikit

No tulihan sitä lunta! Vain pariksi päiväksi mutta kuitenkin.

Olimme onneksemme viikonloppuna käymässä maalla, joten Kuutti pääsi nauttimaan lumesta kirmaten pellolla vapaana tuhatta ja sataa. Itse en ollut tajunnut varustautua talven tuloon, ja äidiltä lainatut haisaappaat olivat hetkessä täynnä lunta. Mutta ei se mitään, kun koiralla oli niin kivaa.

Kävi myös ilmi, että lumen kaivaminen on Kuutin mielestä parasta ikinä. Viime talvenahan Kuutti oli vasta pentu, ja riehumisen taso oli suunnilleen sama olipa maassa lunta tai ei. Nyt yksi pieni lumikasa pihan laidalla sai sen aivan sekaisin innosta ja riemusta, ja se kaivoi ja hypähteli kasan kimpussa minuuttitolkulla kuin hulluksi tullut (ilme taisi olla aikalailla alla kuvatun kaltainen). Ihmisen osaksi jäi seistä hihnan toisessa päässä ja ihmetellä päätöntä touhua.

Onko muuten olemassa helpompaa ja viihdyttävämpää koiranlelua kuin lumipallo?

Lunta odotellessa

Olohuoneeseen ilmestyi yhtenä päivänä tällainen:

Kuutti suhtautuu siihen toistaiseksi varovaisen varautuneesti, aivan kuten toinen lauman ihmisjäsenkin.

Viime talvena ei ollut kunnolla lunta, eikä Kuutti olisi saanut vielä ikänsä puolesta mitään vetääkään, mutta toivottavasti kohta päästään harjoittelemaan muuallakin kuin matolla. Rinkan kantaminen on sujunut niin ongelmitta, etten usko vetämisen opettelun olevan ongelma senkään. Myös Kuutin pakkaskestävyys tuli testattua viime talven kylmimpinä aikana, eikä siinä ollut oletetusti moitteen sijaa. Lenkittäjä oli säännönmukaisesti se, joka ensimmäisenä tahtoi sisätiloihin takaisin.

Ylevänä tavoitteena mielessä on pistää Kuutti ahkion eteen ja itse hiihtää perässä ja auttaa ylämäissä työntäen/vetäen. Todellinen tilanne voi olla kyllä jotain muuta. Ahkio on aisoineen ja vöineen ihmiskäyttöön tarkoitettu, mutta rottinkiaisoilla ja askartelemalla siitä on tarkoitus saada kätevästi ja nopeasti koirallekin soveltuva. Toinen vaihtoehto olisi ollut hankkia sikahintainen norjalainen Fjellpulken ja siihen saatavat koiran vetoaisat, mutta kolmesataa euroa pelkistä aisoista on budjetille jo tolkuttomasti liikaa.

Ahkio saattoi toki näin jälkikäteen ajatellen olla enteellinen; viime syksynä ostetuille lumikengille ei tullut yhden yhtä käyttökertaa koko talvena. Jospa nyt olisi toisin, ja tulisi ihan oikea talvi. Yhtään ei jaksaisi taas sitä neljän kuukauden jatkuvaa koiranpesua.

Lunta odotellessa, siis.

Kaulurieläin

Tämä viikko on ollut varmasti henkisesti raskaimpia Kuutin pienen elämän aikana.

Perjantaiaamun mieheydenpoistoleikkauksen jälkeen tötteröpäinen lammashahmo on lähes keskeytyksettä itkenyt, vaikeroinut ja syyttävästi tuijotellut joko peiliä, seinää tai ihmistä etsien vastauksia epämukavaan oloonsa.

Kaikkialle jumiin jäävän, nolostuneen ja hellyydenkipeän ystävän toiveisiin on helppo vastata ja syvästi tilannetta pahoitellen syöttää jauhelihaa lusikalla suoraan suuhun. Raukkaparka.

Parin päivän kuluttua leikkauksesta elämä on alkanut voittaa. Lelut kiinnostaa taas, vaikkei niistä saakaan normaaliin tapaan kiinni. Typerä kauluri. Se muuten pysyy puhtaana, kun potilas nuolee sitä huolellisesti yrittäessään putsata haavaansa.

Ollapa silti jokin keino selittää Kuutille, että tilanne on vain väliaikainen.

Vaellusneitsyys meni

En ollut nuorempana ollenkaan luontoihminen. Oikeastaan vihasin luontoretkiä, joille vanhemmat minut joskus pakottivat. Nyt olen sitä mieltä, että olisivatpa pakottaneet vähän useamminkin - ehkä sitten olisin tajunnut, mitä olen missannut kaikki nämä vuodet. Mutta silloin en tosiaan olisi voinut kuvitellakaan telttailevani missään muualla kuin festareiden leirintäalueella tai käveleväni rinkka selässä muuten kuin interrail-reissulla.

No, onneksi vanhemmiten (tai no, kakskytjotain-vuotiaana) viisastuu. Ja innostuu, jopa niin paljon, että poikaystävä onnistui jollain salakavalalla keinolla saamaan minut viime kesän loppuun mennessä olemaan varma siitä, että haluan päästä vaeltamaan Lappiin. Jos 15-vuotias minä kuulisi tästä, hän pudistelisi varmasti päätänsä epäuskoisesti ja sanoisi jotain ällöistä ötököistä joita luonnossa varmasti on tosi paljon.

Elokuussa, kun tarvittavat hankinnat ja vaelluskenkien sisäänajo ja ruokien kuivatus ynnä muut asiat oli suoritettu, lähdimme yhden konkarin ja kahden ensikertalaisen voimin ajelemaan kohti Lappia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa. Kuutti on onneksi pienestä asti totutettu autossa matkustamiseen, joten automatkat sujuivat pituudestaan huolimatta hyvin.

Jätimme auton Aittajärven parkkipaikalle ja otimme suunnan kohti kansallispuiston erämaaosaa. Suunnitelmana oli talsia Muorravaarakanjokea pitkin etelään kohti Sokostia. Suunnitelmat muuttuivat jo toisena päivänä kun päätimme, että paljon kivempaa olisi nousta jo lähimpään tunturiin kuin tallustaa tylsää polkua ja törmäillä muihin ihmisiin. Myös sade ja sumu yllättivät reissun aikana - tietysti juuri sinä päivänä, kun piti nousta Ukselmapäälle. Pirunportti taisikin sitten jäädä noin 60 kilometrin mittaisen reissumme eteläisimmäksi pisteeksi, ja siitä taaperrettiin sitten takaisin pohjoiseen.

Kuuden päivän vaelluksen aikana opin muun muassa, että osaan hypätä pidemmälle kuin tiesin (ks. esim. kuva alla), että itse poimitut mustikat aamupuurossa on aika kiva asia, ettei niistä mustikoista jaksanut kuitenkaan olla innoissaan kuin yhtenä aamuna, että muutaman vuoden vanhat sadehousuni eivät pidä vettä vaan imevät joka pisaran sisäänsä, ettei lettutaikinaa kannata kaataa vaellustoverin patjalle, ja että viiden märältä koiralta haisevassa teltassa vietetyn yön jälkeen sauna ja siideri maistuvat aika hyvältä.

Kuutti oppi rinkan kantamisen lisäksi ainakin sen, että tauot on viisainta käyttää nukkumiseen (melkein aina lounaalle pysähdyttyämme se hetken haisteltuaan ja keppejä natusteltuaan nukahti kerälle sammalikkoon), että keskeltä tunturia loppukesästä löytyvä lumi on superjännä asia, ja että sekin pystyy hyppäämään pidemmälle kuin luulee (tai ainakin pidemmälle kuin minä uskoin). Opetin sen myös syömään mustikoita sillä seurauksella, että se saattoi kesken reippaan kävelyn tehdä täyspysähdyksen ihan vain mutustaakseen muutaman marjan välipalaksi.

Sateisesta kelistä ja haisevasta teltasta huolimatta reissun jälkeen ainakin meillä ihmisillä on ollut pakkopäästähetitakaisin-olo, joka tuntuu vain pahenevan koko ajan. En siis malta odottaa sitä, että pääsen taas pystyttämään telttaa rauhoittavasti solisevan tunturipuron varteen hobittimetsään (eli harvakseltaan somia tunturikoivuja kasvavaan somaan sammalpeitteiseen tunturinrinteeseen), kokkailemaan risottoa ja juomaan viiniä tunturin laelle (retkiruuille pitää ehkä pyhittää oma merkintänsä joskus) ja käpertymään pehmeään makuupussiin päivän kävelyn jälkeen. Ai että.

(Pahoittelut kuvien laadusta, ne on napattu viimeistä kännykkäkuvaa lukuun ottamatta GoProlla otetusta videosta. On muuten veikeä ja kätevä laite se, varsinkin vaelluksella jossa noin puolet ajasta sataa. Mutta jatkossa luvassa parempia kuvia!)

Kuutti sanoo hei

En tiedä, onko tässä järkeä. Olen elämäni aikana aloittanut ja lopettanut blogin pitämisen aika monta kertaa, ja niistä ainoa, jossa on ollut vähänkään ideaa oli Kesäni Sambiassa -matkablogi. Parin viime viikon aikana blogikuume on kuitenkin noussut, mistä on syyttäminen muun muassa Ylämäki- ja Suden hetki -blogeja, joita on kylläkin syyttäminen myös siperianhuskykuumeesta... Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Yllä mainittuja blogeja lukiessa tuli monta kertaa ajatus, että olisipa kiva kirjoittaa jotain vastaavanlaista ja nimenomaan koiraamme liittyvää. Blogin perustamista edesauttoivat myös muun muassa se, että tuo toinen koiranomistaja on innokas ja hyvä valokuvaaja, ja että ainakin osa kavereistani tuntui olevan jo aika täynnä ainaisia koirajuttujani. Koin siis tarvitsevani jonkun alustan, johon vuodattaa koirahypetykset ja jossa jakaa koiramme kiistaton erinomaisuus.

Erinomainen hän nimittäin on. Saanko esitellä, Kuutti:

Kuutti on syyskuussa vuoden täyttänyt samojedinkoirapoika. Tässä hän iskee silmää viime talven maisemissa, kun eleli vielä hämäläisessä puutalokommuunissa. Siellä Kuutti opetteli koiranpennun elämää, ihmetteli ensimmäistä talveaan, pääsi juoksentelemaan omassa aitauksessa ja lähimetsissä, käytti ahkerasti maitohampaitaan ja menetti ne verisesti kesken jalkapallopelin, aiheutti kämppiskissoille päänvaivaa ja tuhosi monen monta pehmolelua.

Keväällä oli muutto edessä, ja uudessa kotikaupungissamme Kuutti on tykästynyt koirapuistoihin, oppinut kävelemään jo melkein tosi nätisti hihnassa, tutustunut ikäiseensä ihmislapseen (= kummipoikaamme) sekä tuhonnut vähän lisää leluja.

Samojedinkoiralle ominaisesti Kuutti on seurallinen ja ystävällinen, haluaa osallistua kaikkeen, tykkää painia ja syö melkein mitä tahansa kävyistä kanankoipiin. Rodulle ehkä epätyypillisesti se ei ole kovin puhelias (vrt. esimerkiksi tämä video) ja tykkää noutaa palloja ja keppejä. Vetovietti löytyy, vahtiviettiä ei sitten ollenkaan - murtovarkaille Kuutti varmaan heiluttaisi häntää ja toisi pallon.

Kuten kuvasta näkyy, on Kuutti myös tottunut retkeilykoira, ja se on ollut mukanamme telttailemassa niin Urho Kekkosen kansallispuistossa kuin pienessä saaressa Kanta-Hämeen sydämessä. Rinkka kulkee selässä ja toivottavasti ensi talvena jonkinlainen pulkka tai ahkio perässä.

Uusimpiin harrastuksiimme kuuluvat muun muassa isoille kiville hyppely, vanhan lakanan repiminen, hihnassa juoksemisen opettelu, geokätköily ja talvikarvan kasvatus. Palaillaan siis, joko näiden tai muiden aiheiden parissa.