En ollut nuorempana ollenkaan luontoihminen. Oikeastaan vihasin luontoretkiä, joille vanhemmat minut joskus pakottivat. Nyt olen sitä mieltä, että olisivatpa pakottaneet vähän useamminkin - ehkä sitten olisin tajunnut, mitä olen missannut kaikki nämä vuodet. Mutta silloin en tosiaan olisi voinut kuvitellakaan telttailevani missään muualla kuin festareiden leirintäalueella tai käveleväni rinkka selässä muuten kuin interrail-reissulla.
No, onneksi vanhemmiten (tai no, kakskytjotain-vuotiaana) viisastuu. Ja innostuu, jopa niin paljon, että poikaystävä onnistui jollain salakavalalla keinolla saamaan minut viime kesän loppuun mennessä olemaan varma siitä, että haluan päästä vaeltamaan Lappiin. Jos 15-vuotias minä kuulisi tästä, hän pudistelisi varmasti päätänsä epäuskoisesti ja sanoisi jotain ällöistä ötököistä joita luonnossa varmasti on tosi paljon.
Elokuussa, kun tarvittavat hankinnat ja vaelluskenkien sisäänajo ja ruokien kuivatus ynnä muut asiat oli suoritettu, lähdimme yhden konkarin ja kahden ensikertalaisen voimin ajelemaan kohti Lappia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa. Kuutti on onneksi pienestä asti totutettu autossa matkustamiseen, joten automatkat sujuivat pituudestaan huolimatta hyvin.
Jätimme auton Aittajärven parkkipaikalle ja otimme suunnan kohti kansallispuiston erämaaosaa. Suunnitelmana oli talsia Muorravaarakanjokea pitkin etelään kohti Sokostia. Suunnitelmat muuttuivat jo toisena päivänä kun päätimme, että paljon kivempaa olisi nousta jo lähimpään tunturiin kuin tallustaa tylsää polkua ja törmäillä muihin ihmisiin. Myös sade ja sumu yllättivät reissun aikana - tietysti juuri sinä päivänä, kun piti nousta Ukselmapäälle. Pirunportti taisikin sitten jäädä noin 60 kilometrin mittaisen reissumme eteläisimmäksi pisteeksi, ja siitä taaperrettiin sitten takaisin pohjoiseen.
Kuuden päivän vaelluksen aikana opin muun muassa, että osaan hypätä pidemmälle kuin tiesin (ks. esim. kuva alla), että itse poimitut mustikat aamupuurossa on aika kiva asia, ettei niistä mustikoista jaksanut kuitenkaan olla innoissaan kuin yhtenä aamuna, että muutaman vuoden vanhat sadehousuni eivät pidä vettä vaan imevät joka pisaran sisäänsä, ettei lettutaikinaa kannata kaataa vaellustoverin patjalle, ja että viiden märältä koiralta haisevassa teltassa vietetyn yön jälkeen sauna ja siideri maistuvat aika hyvältä.
Kuutti oppi rinkan kantamisen lisäksi ainakin sen, että tauot on viisainta käyttää nukkumiseen (melkein aina lounaalle pysähdyttyämme se hetken haisteltuaan ja keppejä natusteltuaan nukahti kerälle sammalikkoon), että keskeltä tunturia loppukesästä löytyvä lumi on superjännä asia, ja että sekin pystyy hyppäämään pidemmälle kuin luulee (tai ainakin pidemmälle kuin minä uskoin). Opetin sen myös syömään mustikoita sillä seurauksella, että se saattoi kesken reippaan kävelyn tehdä täyspysähdyksen ihan vain mutustaakseen muutaman marjan välipalaksi.
Sateisesta kelistä ja haisevasta teltasta huolimatta reissun jälkeen ainakin meillä ihmisillä on ollut pakkopäästähetitakaisin-olo, joka tuntuu vain pahenevan koko ajan. En siis malta odottaa sitä, että pääsen taas pystyttämään telttaa rauhoittavasti solisevan tunturipuron varteen hobittimetsään (eli harvakseltaan somia tunturikoivuja kasvavaan somaan sammalpeitteiseen tunturinrinteeseen), kokkailemaan risottoa ja juomaan viiniä tunturin laelle (retkiruuille pitää ehkä pyhittää oma merkintänsä joskus) ja käpertymään pehmeään makuupussiin päivän kävelyn jälkeen. Ai että.
(Pahoittelut kuvien laadusta, ne on napattu viimeistä kännykkäkuvaa lukuun ottamatta GoProlla otetusta videosta. On muuten veikeä ja kätevä laite se, varsinkin vaelluksella jossa noin puolet ajasta sataa. Mutta jatkossa luvassa parempia kuvia!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti