Kaulurieläin

Tämä viikko on ollut varmasti henkisesti raskaimpia Kuutin pienen elämän aikana.

Perjantaiaamun mieheydenpoistoleikkauksen jälkeen tötteröpäinen lammashahmo on lähes keskeytyksettä itkenyt, vaikeroinut ja syyttävästi tuijotellut joko peiliä, seinää tai ihmistä etsien vastauksia epämukavaan oloonsa.

Kaikkialle jumiin jäävän, nolostuneen ja hellyydenkipeän ystävän toiveisiin on helppo vastata ja syvästi tilannetta pahoitellen syöttää jauhelihaa lusikalla suoraan suuhun. Raukkaparka.

Parin päivän kuluttua leikkauksesta elämä on alkanut voittaa. Lelut kiinnostaa taas, vaikkei niistä saakaan normaaliin tapaan kiinni. Typerä kauluri. Se muuten pysyy puhtaana, kun potilas nuolee sitä huolellisesti yrittäessään putsata haavaansa.

Ollapa silti jokin keino selittää Kuutille, että tilanne on vain väliaikainen.

Vaellusneitsyys meni

En ollut nuorempana ollenkaan luontoihminen. Oikeastaan vihasin luontoretkiä, joille vanhemmat minut joskus pakottivat. Nyt olen sitä mieltä, että olisivatpa pakottaneet vähän useamminkin - ehkä sitten olisin tajunnut, mitä olen missannut kaikki nämä vuodet. Mutta silloin en tosiaan olisi voinut kuvitellakaan telttailevani missään muualla kuin festareiden leirintäalueella tai käveleväni rinkka selässä muuten kuin interrail-reissulla.

No, onneksi vanhemmiten (tai no, kakskytjotain-vuotiaana) viisastuu. Ja innostuu, jopa niin paljon, että poikaystävä onnistui jollain salakavalalla keinolla saamaan minut viime kesän loppuun mennessä olemaan varma siitä, että haluan päästä vaeltamaan Lappiin. Jos 15-vuotias minä kuulisi tästä, hän pudistelisi varmasti päätänsä epäuskoisesti ja sanoisi jotain ällöistä ötököistä joita luonnossa varmasti on tosi paljon.

Elokuussa, kun tarvittavat hankinnat ja vaelluskenkien sisäänajo ja ruokien kuivatus ynnä muut asiat oli suoritettu, lähdimme yhden konkarin ja kahden ensikertalaisen voimin ajelemaan kohti Lappia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa. Kuutti on onneksi pienestä asti totutettu autossa matkustamiseen, joten automatkat sujuivat pituudestaan huolimatta hyvin.

Jätimme auton Aittajärven parkkipaikalle ja otimme suunnan kohti kansallispuiston erämaaosaa. Suunnitelmana oli talsia Muorravaarakanjokea pitkin etelään kohti Sokostia. Suunnitelmat muuttuivat jo toisena päivänä kun päätimme, että paljon kivempaa olisi nousta jo lähimpään tunturiin kuin tallustaa tylsää polkua ja törmäillä muihin ihmisiin. Myös sade ja sumu yllättivät reissun aikana - tietysti juuri sinä päivänä, kun piti nousta Ukselmapäälle. Pirunportti taisikin sitten jäädä noin 60 kilometrin mittaisen reissumme eteläisimmäksi pisteeksi, ja siitä taaperrettiin sitten takaisin pohjoiseen.

Kuuden päivän vaelluksen aikana opin muun muassa, että osaan hypätä pidemmälle kuin tiesin (ks. esim. kuva alla), että itse poimitut mustikat aamupuurossa on aika kiva asia, ettei niistä mustikoista jaksanut kuitenkaan olla innoissaan kuin yhtenä aamuna, että muutaman vuoden vanhat sadehousuni eivät pidä vettä vaan imevät joka pisaran sisäänsä, ettei lettutaikinaa kannata kaataa vaellustoverin patjalle, ja että viiden märältä koiralta haisevassa teltassa vietetyn yön jälkeen sauna ja siideri maistuvat aika hyvältä.

Kuutti oppi rinkan kantamisen lisäksi ainakin sen, että tauot on viisainta käyttää nukkumiseen (melkein aina lounaalle pysähdyttyämme se hetken haisteltuaan ja keppejä natusteltuaan nukahti kerälle sammalikkoon), että keskeltä tunturia loppukesästä löytyvä lumi on superjännä asia, ja että sekin pystyy hyppäämään pidemmälle kuin luulee (tai ainakin pidemmälle kuin minä uskoin). Opetin sen myös syömään mustikoita sillä seurauksella, että se saattoi kesken reippaan kävelyn tehdä täyspysähdyksen ihan vain mutustaakseen muutaman marjan välipalaksi.

Sateisesta kelistä ja haisevasta teltasta huolimatta reissun jälkeen ainakin meillä ihmisillä on ollut pakkopäästähetitakaisin-olo, joka tuntuu vain pahenevan koko ajan. En siis malta odottaa sitä, että pääsen taas pystyttämään telttaa rauhoittavasti solisevan tunturipuron varteen hobittimetsään (eli harvakseltaan somia tunturikoivuja kasvavaan somaan sammalpeitteiseen tunturinrinteeseen), kokkailemaan risottoa ja juomaan viiniä tunturin laelle (retkiruuille pitää ehkä pyhittää oma merkintänsä joskus) ja käpertymään pehmeään makuupussiin päivän kävelyn jälkeen. Ai että.

(Pahoittelut kuvien laadusta, ne on napattu viimeistä kännykkäkuvaa lukuun ottamatta GoProlla otetusta videosta. On muuten veikeä ja kätevä laite se, varsinkin vaelluksella jossa noin puolet ajasta sataa. Mutta jatkossa luvassa parempia kuvia!)

Kuutti sanoo hei

En tiedä, onko tässä järkeä. Olen elämäni aikana aloittanut ja lopettanut blogin pitämisen aika monta kertaa, ja niistä ainoa, jossa on ollut vähänkään ideaa oli Kesäni Sambiassa -matkablogi. Parin viime viikon aikana blogikuume on kuitenkin noussut, mistä on syyttäminen muun muassa Ylämäki- ja Suden hetki -blogeja, joita on kylläkin syyttäminen myös siperianhuskykuumeesta... Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Yllä mainittuja blogeja lukiessa tuli monta kertaa ajatus, että olisipa kiva kirjoittaa jotain vastaavanlaista ja nimenomaan koiraamme liittyvää. Blogin perustamista edesauttoivat myös muun muassa se, että tuo toinen koiranomistaja on innokas ja hyvä valokuvaaja, ja että ainakin osa kavereistani tuntui olevan jo aika täynnä ainaisia koirajuttujani. Koin siis tarvitsevani jonkun alustan, johon vuodattaa koirahypetykset ja jossa jakaa koiramme kiistaton erinomaisuus.

Erinomainen hän nimittäin on. Saanko esitellä, Kuutti:

Kuutti on syyskuussa vuoden täyttänyt samojedinkoirapoika. Tässä hän iskee silmää viime talven maisemissa, kun eleli vielä hämäläisessä puutalokommuunissa. Siellä Kuutti opetteli koiranpennun elämää, ihmetteli ensimmäistä talveaan, pääsi juoksentelemaan omassa aitauksessa ja lähimetsissä, käytti ahkerasti maitohampaitaan ja menetti ne verisesti kesken jalkapallopelin, aiheutti kämppiskissoille päänvaivaa ja tuhosi monen monta pehmolelua.

Keväällä oli muutto edessä, ja uudessa kotikaupungissamme Kuutti on tykästynyt koirapuistoihin, oppinut kävelemään jo melkein tosi nätisti hihnassa, tutustunut ikäiseensä ihmislapseen (= kummipoikaamme) sekä tuhonnut vähän lisää leluja.

Samojedinkoiralle ominaisesti Kuutti on seurallinen ja ystävällinen, haluaa osallistua kaikkeen, tykkää painia ja syö melkein mitä tahansa kävyistä kanankoipiin. Rodulle ehkä epätyypillisesti se ei ole kovin puhelias (vrt. esimerkiksi tämä video) ja tykkää noutaa palloja ja keppejä. Vetovietti löytyy, vahtiviettiä ei sitten ollenkaan - murtovarkaille Kuutti varmaan heiluttaisi häntää ja toisi pallon.

Kuten kuvasta näkyy, on Kuutti myös tottunut retkeilykoira, ja se on ollut mukanamme telttailemassa niin Urho Kekkosen kansallispuistossa kuin pienessä saaressa Kanta-Hämeen sydämessä. Rinkka kulkee selässä ja toivottavasti ensi talvena jonkinlainen pulkka tai ahkio perässä.

Uusimpiin harrastuksiimme kuuluvat muun muassa isoille kiville hyppely, vanhan lakanan repiminen, hihnassa juoksemisen opettelu, geokätköily ja talvikarvan kasvatus. Palaillaan siis, joko näiden tai muiden aiheiden parissa.